Huvin ja urheilun vuoksi.

Rivien välistä.

Kaikkien alojen elämänohje A Peaceful Warrior -sivulta.

Blogikirjoitukseni tuntuvat herättävän aika paljon tunteita ja keskustelua, puolin ja toisin. En osaa sanoa onko se hyvä vai huono asia. Huonoa on se, jos joku oikeasti pahoittaa mielensä, loukkaantuu tai syyllistyy, koska sitä en missään tapauksessa hae enkä halua. En tiedä miksi kukaan haluaisi?

Hyvä esimerkki lienee Rakkaus vs. välinpitämättömyys -postaus, jonka perusajatus oli vain ja ainoastaan kannustaa. Otin esimerkiksi äitini, koska hänen kanssaan olen tästä hyväksymis-teemasta paljon puhunut – ja toisaalta koska hän on mielestäni loistava esimerkki siitä, ettei kannata lannistua. Myös Samin kanssa olemme jutelleet pitkät pätkät, mutta äidin keissi oli nyt parempi. =)

Ehkä termi itsensä hyväksyminen on liikaa, tai ainakin sen kääntäminen toisinpäin. Tai ehkä tekstissä oli liian monta ”tabua” esillä yhteen kirjoitukseen, en tiedä. Ehkä en aina näe, milloin mennään jo liian herkillä alueilla.

Kuten sanottu, hyvinvointikeskustelu kuulostaa imetyskeskustelulta.

Että jos maito ei riitä, pitääkö syyllistyä jos antaa 1/2 dl korviketta? Mites taaperoimetys, onko ok vai ei? Äidinmaito vs. Nestlé, perhepeti vs. oma huone, kantoliina vs. vaunut, kestovaipat vs. Libero ja niin edelleen. Ja sitten riehutaan internetissä. Tuttu ilmiö 10 vuoden takaa.

Mutta postauksen tärkein viesti oli tämä:

Ehkä pitää rakastaa itseään niin paljon, että ei hyväksy itseään, vaan pyrkii muuttumaan, mikäli kokee sen tarpeelliseksi. On eri asia hyväksyä tilanne, kuin itsensä.

Äitiäni siteeraten, rakkauden vastakohta kun ei ole viha tai inho, vaan välinpitämättömyys.

Eli rakkaus itseä kohtaan. En keksi siitä mitään negatiivista. Silti, saamani palautteen perusteella moni luki tekstin siten, että kannustan ihmisiä inhoamaan itseään, ja muuttumaan itseinhon kautta. Kamoon.

Tästä on kyse:
FB
Itseinho ja tyytymättömyys oli monen tulkinta, siitä huolimatta, että tekstissä puhutaan rakkaudesta. Toisaalta tämä kertonee sen, että rakkaus on jo liian latteaa. Sitä ei huomata, jos jossain on mainittu sana keho. Erikoista, huomaatteko?

Mutta jos lähestyn asiaa järjen tai vaikkapa työn kautta: miksi ikinä maailmassa haluaisin vaikka valmentajan roolista käsin loukata ketään? Kirjoittajan roolista käsin haluan kirjoittaa, mutta en koskaan loukata. Tämä on hyvä muistaa.

Olennaisempi kysymys lienee se, miksi olla jatkuvassa valmiudessa syyllistymään tai loukkaantumaan vähän kaikesta, mitä missään on?

Toinen asia: latteuksissa on useimmiten jotain perustavanlaatuista vikaa. Vanhan kansan sanonnat pitävät usein paikkaansa, mutta nettimantrat elävät ihan omaa elämäänsä. Mielelläni kääntelen niitä ympäri aina kuin mahdollista. Ei voi olla väärin ajatella eri tavalla, ja vaikkapa täysin päinvastoin.

Pikemminkin ajattelen niin, että kun aletaan joukkohysterian lailla suosia jotain yhtä näkökulmaa tai asiaa, se joko vinoutuu matkalla tai siinä on alunperinkin ollut ongelma. Enemmistö ei aina ole oikeassa.

Kyllähän sikainfluenssarokotteestakin tapeltiin jokin vuosi sitten ja kaikki sen halusivat, mutta en nyt vieläkään ole täysin vakuuttunut siitä oliko se hyvä homma. Sittemmin taisi tulla jotain narkolepsia-uutisointia. Ok, huono vertaus, mutta ymmärtänette, mitä ajan takaa.

Tämän päivän olennaisin viesti on se, että teksteistäni ei missään tapauksessa kannata kaivella henkilökohtaisia loukkauksia. Jos kritisoin jotain, se kohdistuu ilmiöön, ei ihmiseen.

En siis kirjoita juuri sinulle, vaikka tavallaan kirjoitankin. =) Silti – kun yhdellä blogitekstillä on päivässä 1 – 52.000 lukijaa, henkilökohtaisuuksia on turha hakea.

Rivien väleihin ei kannata laittaa jotain, mitä siellä ei varmasti ole.
FB1
Ymmärrän, että jokainen lukee ja tulkitsee omasta lähtökohdastaan, eikä väärinkäsityksiltä voitane välttyä. Ja kuten rakas ystäväni Heidi ohjeisti Bullshit Bingo -blogissaan (Ihana, ärsyttävä vuorovaikutus) – totuus on tämä. Hyvä vinkki myös muille bloginpitäjille:

Pidä keskustelussa yllä positiivinen sävy, äläkä ikinä provosoidu, vaikka muut keskustelijat sanoisivat mitä. Olen kuullut säännöstä, jonka mukaan 10% porukasta rakastaa sinua ikuisesti ja 10% vihaa sinua, vaikka tekisit mitä. Loput 80% ovat  käännytettävissä suuntaan tai toiseen.

Vihaajien suhteen kannattaa kasvattaa paksu nahka, koska eroon heistä ei pääse. Trollille voi vastata asiallisesti yhden kerran, mutta tappeluun ei kannata missään nimessä lähteä mukaan.

Kaikkia on turha yrittää miellyttää, mutta uskon silti positiivisuuteen kautta linjan, kaikessa. Ja siitä on kyse myös itsensä hyväksymättä jättämisessä, pohjimmiltaan.

Tällaisin terveisin tänään. Laitetaan vielä yksi viime kuvausten jälkeinen mallikappale esiin, kun sain parin kuukauden viiveellä kuvatkin valittua.

Jos kaipaatte kuvia, promokuvia tai vaikka lehtikuvaajaa, voin lämmöllä suositella: Jaakko Kahilaniemi. Laittakaa postia osoitteeseen jaakko j.kahilaniemi (at) gmail.com.
Kukkalaakso
Kuva: Jaakko Kahilaniemi

Mainokset

7 Responses to “Rivien välistä.”

  1. Katri Manninen

    Hmm…

    No minä en loukkaantunut enkä lukenut kenenkään muun viestejä niin että ihmiset olisivat kokeneet viestisi henkilökohtaisena loukkauksena.

    Eli ehkäpä loukkaantuminen voi olla vain viestin lukijan mielessä?

    Sanoissa on se hankala puoli, että ne tarkoittavat eri ihmisille eri asioita.

    Voi olla että sinun mielessäsi tyytymättömyys on sama juttu kuin minun mielessäni ”mahdollisuuksien näkeminen”.

    Ja se tunnetila mitä minä kutsun tyytymättömyydeksi on ehkä sinun maailmassasi itseinhoa?

    Vastaavasti sinä ehkä ymmärrät sanat ”itsensä hyväksyminen” siinä merkityksessä mikä minulle olisi ”olosuhteisiin alistuminen” tai ”lannistuminen”?

    Kun taas sitten minä ja ilmeisesti moni muu ymmärtää sanat ”itsensä hyväksyminen” merkityksessä ”tuntee rakkautta itseään ja kehoaan kohtaan ja ymmärtää että se on nyt niin hyvä kuin se voi olla tätä edeltäneellä ymmärryksellä ja kapasiteetilla, samalla kun näkee itsessään ja kehossa piilevän täyden potentiaalin”.

    Kun minä katsoin tänään aamulla peiliin, olin todella tyytyväinen kroppaani. Sitten ajattelin että ”OK, jos nyt lisään punttitreeniä ja jumppaa kun esikoinen menee tarhaan, tohon peppuun tulee lisää pyöreyttä ja vatsa ehkä litistyy entisestään”. Mielessäni näin kroppani muuttuneena ja kuvittelin olevani siihen yhtä tyytyväinen kuin olen tänään.

    Treenin lisääminen kuulostaa hyvältä idealta ihan jo siksi että se lisää tiettävästi fyysistä jaksamista ja parantaa ryhtiä mikä mm suojaa kehoa vääränlaiselta kuulumiselta ja tod.näk. auttaa minua pysymään toimintakykyisenä ja terveenä pidempään. Plus on kivaa.

    Niinpä treenaamisessa näyttää olevan enemmän järkeä kuin treenaamattomuudessa. Miksi en siis tekisi sitä?

    Huomaa, etten tarvinnut minkäänlaista itseinhoa, tyytymättömyyttä tai epämukavaa oloa tähän johtopäätökseen päästäkseni.

    Olemmeko nyt vain ymmärtäneet väärin tunnetilan sanojesi takana?

    Eli ajatteletko siis: ”mä rakastan itseäni ja kroppaani, mutta voisin taas vaihteeksi siistiä syömisiäni ja treenata tehokkaammin, kun se on kivaa ja tekee hyvää kropalle”?

    Vai ajatteletko että ainoa tie muutokseen on se että esim katsot kehoasi ja ajattelet ”tämä ei kelpaa minulle tällaisenaan enkä voi olla tyytyväinen ennen kuin kroppa on timmimpi”?

    Vastaus
  2. Marko Suomi

    Sulla on kadehdittavan suuret lukijamäärät blogissa, ja se tarkoittaa että potentiaalisia loukkaantujia alkaa olla aika paljon? Esim. jos tsekkaa ihan mitä tahansa tuhansia ja satoja tuhansia katseluja saaneen videon youtubessa, sen kommenttiosio on täynnä luokatonta tappelua. Tai iltapäivälehtien tai suosittujen lehtien sivujen kommenttiosiot, ihan karseaa.

    Vastaus
  3. Auroora

    Hmm. Minusta ehkä oli vaan jotenkin silmäänsärähtävää, jos ihminen sanoo, ettei hyväksy itseään. Oli sitten kuka hyvänsä ja mistä asiasta tahansa. Kun eihän ihminen ole yhtä kuin ne kilonsa tai treeninsä tai työnsä. Nehän ovat vain pintaa ja käytännön asioita, joille voi aina jotain jos haluaa. Itse ison elämänmuutoksen tehneenä ja yli 30 kg laihtuneena kyllä, joskus yritin motivoida itseäni inhoamalla läskejäni, mutta se kesti tasan seuraavaan päivään maksimissaan. Repsahdusten lukumäärä oli lukematon. Todellinen ja pysyvä muutos tuli vasta itseni rakastamisen kautta ja todellakin hyvän kautta. En siis ajatellut, että hyväksyn läskini, vaan että hyväksyn itseni. Siinä on iso ero. Kun lakkasin samaistumasta läskeihini, niin yhtäkkiä löysinkin itseni pitkiltä lenkeiltä, pikkuhiljaa salilta ja ruokailu muuttui kokonaan. Tilanne muuttui, kun hyväksyi itsensä. Ja eihän itsensä rakastaminen tarkoita, että sitten alkaa heti syömään pullaa. : )
    Ehkä tuossa kirjoituksessa jotenkin laitettiin yhtäläisyysmerkkejä mielestäni vähän ”vääriin” kohtiin. En tiedä mikä rakkauden vastakohta on, mutta hyvä ehdokas ainakin voisi olla juurikin se hyväksymättömyys. Kun eihän jonkun yksittäisen asian parannus/kehitystarve itsessä nyt sentään hyväksymättömyyttä itseä kohtaan tarkoita. Tai mielestäni ei saisi tarkoittaa. Jos esim. haluan syödä paremmin, niin pohdin miten sen toteutan, mitä ostan kaupasta, etsin reseptejä , mutta ne ovat käytännön asioita, ei siihen tunteita tarvitse sekoittaa.

    Vastaus
  4. Kukka

    Katri, Marko, Auroora. :)

    Auroora, olet varmasti ytimessä. Pidän tästä erittäin paljon. Nimenomaan ..

    ”jos esim. haluan syödä paremmin, niin pohdin miten sen toteutan, mitä ostan kaupasta, etsin reseptejä , mutta ne ovat käytännön asioita, ei siihen tunteita tarvitse sekoittaa.”

    Vastaus
  5. Taloustantta

    Kukka on huippu-urheilja, lajissaan maailmanmestari. Huippu-urheilijan täytyy ajatella suoraviivaisesti ja eteenpäinpyrkien menestyäkseen lajissaan, päivänä kun tyytyy siihen että tavoite on nyt saavutettu ja ollaan tyytyväisiä ko. tilanteeseen voi huippu-urheilu-uran lopettaa. Muuten ollaan tilanteessa, jossa menestystä tulee vain vahingossa (eli muiden epäonnistuessa). Muistattehan ”tein parhaani ja katsoin mihin se riittää” hokemat.

    Sama pätee liike-elämässäkin menestymiseen, liiketalouden perusperiaate on että toiminta tähtää aina vain kasvuun ja kehitykseen, voiton tuottamiseen omistajilleen – jos alunperinkään ei tähdätä ko. seikkoihin on kyse enemmän harrastustoiminnasta – jos joskus menestyvä liiketoiminta lopettaa ko. seikkoihin tähtäämiseen, taannutaan.

    Usein huippu-urheilijoista kouliintuu hyviä valmentajia juuri sen vuoksi, että he saavat valmennettavansa poistumaan mukavuusalueeltaan, joka on kehityksen edellytys, samoin huippu-urheilutaustalla tietää minkälaista on luottaa täysin valmentajaansa ja noudattaa ohjeita.

    Valmentajaa valitessani valitsisin sen joka saa minut poistumaan boxista, varsinkin jos tavoitteeni olisi jossain asiassa edistyä. Sen jo tiedän, että olen hyvä tyyppi. Toivottavasti useimmat meistä tietävät.

    Vastaus
  6. Kukka

    ^ Hei – olen kyllä kisannut ja valmentanut, ja valmentamani joukkueen naisetkin on itseäni parempia nostajia (se on oikein!).

    Huippu-urheilija en missään nimessä ole – tällä hetkellä oikeastaan peruskuntoilija, joka tosin omistaa kohta salin. :) Ihan vaan termejä erotellakseni! Mutta kyllä – samat asiat tietysti pätee elämässä ja urheilussa, aina jos jotain tavoitellaan. Ja yhtä kaikki ne on kaikkien käsillä ja saatavilla, jos haluaa.

    Vastaus

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Basic HTML is allowed. Your email address will not be published.

Subscribe to this comment feed via RSS