Huvin ja urheilun vuoksi.

Rakkaus vs. välinpitämättömyys.

I am what I am, kuten Reebokin vanha mainoskampanja julistaa. Ei kiitos. Ei koskaan.

“Itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on” on trendi varsinkin naistenlehdissä, enkä oikein ymmärrä sen ydintä. Siitä on helppo tykätä, ja se on helppo sanoa, mutta mitä sitten?

Ne jotka ovat lukeneet blogiani, muistanevat että en ole koskaan ollut tällaisen ystävä. Motto on kutakuinkin ollut se, että ”älä hyväksy itseäsi”. En tee sitä – en työn, kropan, tai minkään muunkaan elämän palikan suhteen. Kaiken voi aina tehdä paremmin.

Sinä päivänä kun “hyväksyn itseni sellaisena kuin olen”, tiedätte että valehtelen.

Jos jokin elämässä ei toimi, haluan tehdä sille jotain. Kukaan muu ei tätä puolestani kuitenkaan tee.

On täysin yhdentekevää, onko tämä ulkonäkökeskeisyyttä tai ahneutta, tai jotain jalompaa, mutta jos jokin asia mietityttää joka päivä, se pitää korjata. Muuten se vie järjen.

Toki, en voi puhua kuin omasta puolestani.

Olen painanut 90 kg (2004, synnytyksen jälkeen) ja muistan kyllä, että ainoa asia mitä silloin vauvan ohella ajattelin, oli laihtuminen.

Itsen hyväksyminen ei liity asiaan. Olisin voinut hyväksyä sen 90 kg, mutta mitä sitten: kaikesta hyväksymisestä huolimatta olisin silti halunnut laihtua.

Onko laihtuminen tai vartalo tärkein asia maailmassa? Ei tietenkään ole. Ja juuri siksi se kannattaa hoitaa pois päiväjärjestyksestä. Ettei aika ja ajatus mene hukkaan turhuuksiin.

Se mistä en pidä, on luovuttamis-hyväksyminen. Sellainen, jossa nostetaan kädet pystyyn ja todetaan että “mää nyt vaan oon tämmöinen.”

En tiedä miksi kenenkään pitäisi hyväksyä itselleen tila, joka ei ole terveellinen, tai jossa ei voi henkisesti tai fyysisisesti hyvin.

Ajattelen asian käänteisesti: ehkä pitää rakastaa itseään niin paljon, että ei hyväksy itseään, vaan pyrkii muuttumaan, mikäli kokee sen tarpeelliseksi. On eri asia hyväksyä tilanne, kuin itsensä.

Äitiäni siteeraten, rakkauden vastakohta kun ei ole viha tai inho, vaan välinpitämättömyys.

Äidillä on tästäkin asiasta hyviä mielipiteitä.

Hän halvaantui 24-vuotiaana (ex-missi eli v. 72 perintöprinsessa, kilpavoimistelija ja lääke-esittelijä, kunnes marraskuinen työmatka päättyi mustaan jäähän ja toispuolihalvaukseen).

Sairaalakuvista olen nähnyt, miten hän opetteli hiukset kaljuksi leikattuina kävelemään ja kirjoittamaan uudestaan. Puhe on edelleen, 37 vuotta myöhemminkin, eksoottisen hidasta.

Lasten saamisen piti onnettomuuden jälkeen olla mahdotonta (synnyin kolme vuotta halvaantumisen jälkeen, sitten sisko), kuten myös kaiken muun normaalin.

Äidin pitäisi kaiketi olla pyörätuolissa, mutta ei ole, koska on harrastanut liikuntaa halvauksen jälkeen joka päivä. Ainoa mikä enää onnistuu, on uiminen.

Tietysti hän olisi voinut hyväksyä itsensä ja tilanteen, ja sen ettei enää koskaan kävele tai saa lapsia. Ja kaikella oikeudella, koska muutkin sanoivat niin.

”Et sitten koskaan ehtinyt saamaan lapsia”, oli huonekaveri sairaalassa todennut.

Olen itse terve, joten en tiedä miltä tuntuu kuntoilla halvaantuneena. Äiti on tehnyt sitä jo 37 vuotta joka päivä.

Jotenkin tältä pohjalta tuntuu ihan mielipuoliselta, että luovutetaan yhtään minkään asian edessä – ja hyväksytään tai hyväksytetään mitättömiä asioita, jotka voisi samalla vaivalla muuttaa.

Kannattaa ainakin kokeilla, miltä muutos tuntuisi. Tuskin mikään huonompaan suuntaan menee.

Joskus minulta kysytään, miksi liikun ja treenaan – ja että mitä haen sillä. Mitä väliä motiiveilla on? Olen terve ihminen. En kehtaa olla liikkumatta.

Mieluummin keppi kuin rollaattori tai pyörätuoli, sanoisin. <3
pirkkolaakso

Mainokset

30 Responses to “Rakkaus vs. välinpitämättömyys.”

  1. Marko Suomi

    Hyvää perspektiiviä. Toimintakyky ja tuo ”jos mulla kerran on kädet / jalat niin miksen käyttäisi” -asenne on varmaan jotain, jota osaa kliseisesti arvostaa vasta kun on mennyt tai läheiseltä on mennyt?

    Mulle toi hyväksymistermi menee vähän ohi mutta ajattelen kyllä että jos itseään arvostaa niin kuuluu siihen kehon toiminnankin arvostaminen.

    Vastaus
  2. Katri Manninen

    Hmmm…

    Minä ymmärrän itsensä hyväksymisen niin, ettei yritä itseinholla motivoida itseään muutokseen.

    Minäkin painoin heti synnytyksen jälkeen 90 kg eli 22 kg enemmän kuin normaalisti.

    Hyväksyin sen, että synnytystä edeltäneellä liikunnalla ja syömisillä kroppani on mitä on. En jossitellut, voivotellut tai sitkuillut.

    Tykkäsin kropastani — miksen olisi tykännyt, se näytti juuri siltä miltä sen pitikin näyttää harrastamani toiminnan tuloksena!

    Tiesin että tulisin laihtumaan helposti normaalipainoon imettämällä, siistimällä ruokavaliota ja lisäämällä liikuntaa, joten asia ei herättänyt minussa mitään erityisiä tunteita.

    Ja nyt puoli vuotta myöhemmin olen jo normaalipainoinen ja kolmen kilon ja muutaman sentin päässä normaalimitoistani. Ilman itseinhoa tai ajatusta ”en hyväksy itseäni tällaisena kuin olen”.

    Entä jos olisin ollut pidempään ylipainoinen muuten vain?

    Sama juttu.

    Muutos lähtee tosiasioiden tunnustamisesta. Sen hyväksymisestä että tilanne on mikä on.

    Usein se ettei hyväksy itseään sellaisena kuin on tarkoittaa sitä että ajattelee, että ”miten mä olen näin läski kun munhan pitäisi olla hoikka”.

    Ei, niillä syömisillä ja liikunnoilla ja aineenvaihdunnalla sinun pitäisi olla juuri tuollainen. Ja söit ja liikuit niin kuin teit, koska se tuntui silloin hyvältä idealta.

    Jos nyt tuntuu paremmalta idealta syödä ja liikkua niin että laihdut, niin go for it. Mutta kaikenlainen itsensä inhoaminen, kritisointi ja syyttely on turhaa.

    Suosittelen lämpimästi että käyt myös lukemassa Kukka Laakson kirjoituksen My Little Body. Siinä kyseenalaistettiin kivasti tyytymättömyys omaan kroppaan. ;-)

    Vastaus
    • Käsittämisen ilo

      ”Minä ymmärrän itsensä hyväksymisen niin, ettei yritä itseinholla motivoida itseään muutokseen.”

      Samoin! Tämä naistenlehtipuhe on nimenomaan tarkoitettu niille, jotka pilaavat elämänsä inhoamalla itseään. Kun vapautuu itseinhosta – joka on aivan valtava energiasyöppö! – vapautuu myös voimia tehdä muutoksia elämässään. Muutoksentarpeita voi olla lukuisia, voimat eivät riitä silloin kaikkeen yhtä aikaa. Esimerkiksi silloin on ihan okei vaikkapa jättää jotkut projektit lepäämään ja keskittyä niihin, joita sillä hetkellä tärkeämpinä. Fitness-ihmisten on tietty tätä ihan mahdotonta käsittää, että jokin voisi olla vielä tärkeämpää ja kiireellisempää kuin laihduttaminen ja kunnonkohottaminen, mutta elämä nyt voi joskus yllättää.

      Toinen juttu on se, että _kaikki_ eivät luonnostaan rakasta liikuntaa yhtä paljon. Se, että telinevoimistelija tykkää liikkua, on aika ymmärrettävää. Monelle liikunnan ilo on niin kaukainen asia, että se pitää opetella ihan alusta ja jos siitä ei ole kokemusta, on myöskin vaikea edes uskoa, että liikunnasta voisi erityisemmin pitää.

      Vastaus
  3. Kukka

    Marko, tuo hyväksymisjuttu on enemmän naistenlehtien kuin nostajien teema. Ehkä sun ei kuulukaan tietää siitä mitään?

    Vastaus
  4. lensku

    Tosi hyviä pointteja ja äitisi tarina on varsin motivoiva ja sanoma arvokas. Tykkäsin erityisesti tuosta rakkaus ja välinpitämättömyys – ajattelusta. Terveyden arvostaminen on tekoja ja mulla on ollut kyllä pienestä pitäen oollut ajatuksena, että kun nyt on terveet jalat, näitä kuuluu liikuttaa. Ehkä se, että äidin työn kautta (erityisopettaja) näki sen verran heikommassa fyysisessä tilassa olevia omanikäisiä, että oppi arvostamaan sitä mitä on.

    Toisaalta en ihan yhtä suoraviivaisesti ajattele, että itsensä/tilanteen hyväksyminen suoraan tarkottaa sitä, että passiivisesti jää möllöttämään maailman menoa tekemättä yhtään mitään millekään. Itsensä tunteminen ja itsensä hyväksyminen monesti on nimenomaan välttämättömyys, jos haluaa muuttaa senhetkistä elämäntilannett. Eli esimerkiksi painonpudottamisessa tämä tarkoittaa sitä, että ei ruoski itseinhollaan itseään eteenpäin, vaan on kuitenkin sinut itsensä kanssa ja sitä kautta lähtee tavoittelemaan itselleen jotain parempaa elämäntyyliä. ”Because I’m worth it.” :P Vähän niinkuin urheiljakaan ei lähde urheilusuoritukseen sillä idealla, että ”vitsi, oon niin huono, että pitää näyttää muille” vaan, että ”helvetti, nyt mennään voittamaan!”. (Correct, if I’m wrong.) Motivaation laadullakin on väliä.

    Vastaus
  5. Katja

    Isäni halvaantui vajaa pari vuotta sitten vyötäröstä alas päin osittain. Hallitsee siis jonkin verran jalkojaan, mutta ei täysin. Eipä se ole isää haitannut. Kaikki oli ihan varmoja siitä, että ei tule nousemaan jaloilleen enää, mutta niin vaan isä mennä köpöttää kepeillä aina jonkin verran ja kun kunto loppuu, niin liikkuu pyörätuolilla. Ikää on 76 vuotta, eikä koskaan aikonutkaan hyväksyä tilannetta ja luovuttaa. Aikoo vielä sorsastaakin tänä vuonna. Siinä vaiheessa itseltä karisi kaikki tekosyyt olla liikkumatta.

    Vastaus
  6. Tomi P.

    Teemu Selänne sanoi aikanaan jotain tähän suuntaan: ”Tyytymättömyys pitää yllä kehityksen.” Fact.

    Vastaus
  7. Anu Ksosonen

    Moikka Kukka,

    Ensimmäistä kertaa on pakko sanoa, etten ole kanssasi samaa mieltä. Itse koen, että itsensä hyväksyminen sellaisena kuin sinä hetkenä on tarkoittaa sitä, että näet millä toiminnoilla olet tullut siihen missä nyt olet. Minä olen tälläinen nyt. Se ei tarkoita välinpitämättömyyttä tai luovuttamista vaan minusta sitä, että pystyy olemaan itsensa kanssa tässä hetkessä ilman negatiivisia tunnelatauksia.

    Minusta itsensä hyväksyminen ei tarkoita sitä, että mä nyt vaan olen tälläinen vaan sitä, että tietää miksi on sellainen kuin on ja mitä voi vielä parantaa tai missä on jo hyvä. Siitä, mitä sinulla nyt jo on, pitää kuitenkin pystyä nauttimaan jo nyt eikä vasta kahdenkymmenen kilon jälkeen. Silloin elämä maistuu elämältä eikä vaan laihduttamiselta tai sitku-elämältä.

    Voi olla, että olen väärässä. Mutta itse hyväksymällä itseni ja tulemalla enemmän omaksi itsekseni olen saavuttanut paljon asioita ja pystynyt ylläpitämään läpi elämäni sellaista kroppaa kuin olen halunnut. Minulle itseni hyväksyminen ei koskaan ole ollut este mennä eteenpäin ja kehittyä vaan päin vastoin. Tietty armollisuus itseä kohtaan on saanut minut oppimaan omista virheistäni paljon enemmän kuin turha syyttely ja suorittaminen.

    Anu Kosonen

    Vastaus
  8. Inka

    Ymmärrän pointtisi, mutta sitten toisaalta olen vähän eri mieltä. Itseni kohdalla painonpudotus ei onnistu, ellen ensin jollain tavalla hyväksy itseäni. Mielestäni hyväksyminen ei ole yhtä kuin luovuttaminen. Mutta minulla onkin syömishäiriö, en tiedä päteekö tämä ajatus ns. terveisiin ihmisiin. Mutta itseinhon vallassa en ainakaan pysty tekemään itselleni mitään hyvää. Itseinhon vallassa teen itselleni vain pahaa, on se sitten syömisen tai jonkun muun asian muodossa.

    Vastaus
  9. ponkala jarno

    Hyvä kirjoitus taas. Itse elin pari suhteessa ihmisen kanssa jolla oli paha itse tunto ongelma ja siitä lähti sit kaikenlaista asiaa eteenpäin esmes et kun ei kerkee reenaan tarpeeksi, ei jaksa työ päivän jälkeen jne. ei laihdu, vaikka syö miten oppi kirjan mukaan jne. Varmaan kilpparin vajaa toimintakin ees autto hitusen asiaa mut eikös tähänkin kunnon ruokavalio ja liikunta auta ainakin osittain ? Ei auttanut vaikka itse toimin esimerkkinä vaan aina sama juttu.
    Eli yritän sanoa et itseensä täytyy jollain tavalla olla tyytyväinen ja liikunnan pitäsi olla ilo ja se voiman tunne joka päiväiseen elämään jonka se tuo. Tämä kun saatas iskostettua monen miehen ja naisen päähän niin oispa kiva juttu :)
    Itselläni liikunta ja reeni toimii terapiana ja kantavana voimana eteenpäin ja tavoitteet sen mukaan

    Vastaus
  10. Satu

    Mun mielestä sulla on vähän pinnallinen käsitys itsensä hyväksymisestä. Itsensä hyväksyminen on itsensä rakastamista ensisijaisesti sisäisesti. Kun itsensä hyväksyy kaikkine vikoineen mielen tasolla, niin se näkyy kropassa. Ei kerry liikakilot, kun ei ole tarvetta peitellä omaa häpeäänsä tai jotain tyhjyyttä ruualla tai muilla korvikkeilla. Ihminen, joka on välinpitämätön omaa kehoaan kohtaan, ei näe itseään sinä mahtavana tyyppinä joka hän on, koska muuten hän kohtelisi itseään paremmin. Silti itsensä hyväksyminen ja rakastaminen ei tarkoita sitä, etteikö silti voisi tai haluaisi yhä kehittyä ihmisenä. Se vaan tarkoittaa sitä, että hommasta lähtee pois pakko ja paniikki. On helpompi lähteä muuttamaan itseään, kun lähtökohtana on rakkaus versus inho.

    Vastaus
  11. Katri Manninen

    No niin, mietin asiaa lisää ja intouduin tekemään siitä tämän Kahvilla Katrin kanssa -videon:

    http://kutri.net/blog/2013/08/kahvilla-katrin-kanssa-56-uskallatko-hyvaksya-itsesi/

    Sen ydinpointit ovat, että itseensä tyytymättömyyden kautta asioiden tekeminen on raskasta ja ihan turhan vaikeaa.

    Jokainen voi myös miettiä, miten kannustavaa olisi elää ihmisen kanssa, joka on koko ajan tyytymätön sinuun ja toimintaasi. Jos et pidä siitä, että muut haukkuvat ja kritisoivat sinua koko ajan, miksi tekisit niin itse itsellesi?

    Muutos ei edellytä itseinhoa, ainoastaan järkivalintoja ja käytännön tekoja, jotka voi tehdä ihan ilman mitään tunteita.

    Vastaus
  12. Kukka

    Kiitos viesteistä!

    Ja Satu, niinhän tuossa postauksessa juuri lukeekin? Näin:

    ”Ajattelen asian käänteisesti: ehkä pitää rakastaa itseään niin paljon, että ei hyväksy itseään, vaan pyrkii muuttumaan, mikäli kokee sen tarpeelliseksi. On eri asia hyväksyä tilanne, kuin itsensä.

    Äitiäni siteeraten, rakkauden vastakohta kun ei ole viha tai inho, vaan välinpitämättömyys.”

    Vastaus
  13. Elina Sonné (@ElinaSonne)

    Aika hauska yhteensattuma, ympäri mennään yhteen tullaan, minä tiedän äitisi espanja-ajoiltani :) oli minulla asiakkaana kun asustelin siellä vuoden päivät! :) pienet on piirit..

    Vastaus
  14. Iisa

    Tosi tärkeä pointti. Itse kärsin syömisongelmista vuosia takaperin ja kun terapian jälkeen syömiseen liittyvät angstit alkoivat purkautua jäin jumiin vapaasyömisen kauteen, se kausi siis kun tajuat että voit syödäkkin oikeasti vaikka mitä. Tämän kauden aikana söin ihan vaan sen takia että minulla olikin lupa syödä. Lopulta painoin lähes 110kg.

    Hoin vain että rakastan itseäni, olen ihana, olen täydellinen mutta eräänä päivänä jouduin myöntämään ettei näin ollut. Kun ensimmäistä kertaa tapasin henkilökohtaisen valmentajani ja kuulin että ylipainoa ei tarvitse hyväksyä oloni helpotti. Enää ei tarvinut yrittää uskotella itselleni terapiassa oppimaani mantraa ”olen hyvä tällaisena” vaan sainkin sanoa että en tykkää läskeistäni.

    Nyt lähes 30kg kevyempänä on paljon helpompaa sanoa että tykkään itsestäni ja oikeasti tarkoittaa sitä. Minun puolestani kaikki saavat painaa juuri sen verran kun itse haluavat, mutta minulle 110kg ei ollut sopiva paino. Oli siis väärin yrittää pakottaa itseäni uskomaan niin.

    Vastaus
  15. Voima kanssamme | eMMä

    […] viime päivinä lukenut hienoja blogipostauksia. Tänään kolahti Kukka Laakson postaus “Rakkaus vs välinpitämättömyys. Ajatuksia herättäviä ajatuksia. Käykää lukemassa! Kuinka helposti paljon puhuttu […]

    Vastaus
  16. ding

    Hmmmm… Eli ammatistaan pitävä normaalipainoinen ihminen ei saisi tyytyä siihen mitä hänellä on? Pitäisi pyrkiä parempaan?? Mikä se parempi on jos kaikki on hyvin?

    Vastaus
  17. Joni Jaakkola

    ”Ajattelen asian käänteisesti: ehkä pitää rakastaa itseään niin paljon, että ei hyväksy itseään, vaan pyrkii muuttumaan, mikäli kokee sen tarpeelliseksi. On eri asia hyväksyä tilanne, kuin itsensä.”

    Eiks tän pitäs mennä just toisinpäin? Että hyväksytään itsensä mutta ei tilanne. Oltaisiin, että ”hei mä oon ihan hyvä julli mut pistän tän tilanteen nyt uusiksi pistämällä elämäntavat remonttiin!”

    …vai?

    Vastaus
  18. Kukka

    Itseen voi aina vaikuttaa, tilanteisiin / olosuhteisiin ei? Olosuhteet on hyväksyttävä ja toimittava niiden sisällä niillä tiedoilla, mitä on. Ja nyt en tarkoita ’elämäntaparemppaa’, vaan noin yleisesti.

    Oma suhtautuminen ratkaisee kaikessa. Jos sataa vettä, se on olosuhde, johon ei voi vaikuttaa. On omasta mielestä kiinni, aikooko sen alle myrtyä vai miten asian kokee. Tämä nyt ehkä minimaalisin esimerkki ..

    Vastaus
    • Nanna

      Toisaalta, se ylipainokin on tilanne, johon voi vaikuttaa?
      Mä olen kanssa sitä mieltä, että itsensä tulee hyväksyä, jotta voi parantaa omaa tilannettaan. Jos ei pysty hyväksymään itseään, voi olla vaikea nähdä tilannetta realistisesti, ilman liiallisen negatiivisuuden tai positiivisuuden värittämänä. Harma ihminen on oikeasti niin sysipaska kuin mitä ajattelee. Mutta kuinka moni oikeasti pystyy muuttumaan paremmaksi, jos ei näe itsessään mitään muuttumisen vaatiman työn arvoista?

      Laihdun, koska olen mahtava ihminen ja sen arvoinen (=hyväksyn itseni)? Vai minun täytyy laihtua, jotta olisin parempi ihminen (=en hyväksy itseäni)?

      Vastaus
    • Katri Manninen

      Kiitos Marko tosta artikkelista! En tiennyt että väittämät lihavuuden terveyshaitoista olivat noin hataralla pohjalla.

      Hmm…

      No toi vie pohjan myös ajatukselta että esim lievästi ylipainoisen olisi terveellisempää tai parempi yrittää laihtua laihtumisen vuoksi.

      Terveellinen syöminen ja säännöllinen liikunta on tietysti eri asia, mutta niitäkin voi harrastaa niin ettei silti ole ns. normaalipainoinen.

      Vastaus

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Basic HTML is allowed. Your email address will not be published.

Subscribe to this comment feed via RSS