Huvin ja urheilun vuoksi.

Hikinen iltapäivä.

Huomenta, ja sumuista äitienpäivän aattoa. Pitäisi lähteä Tampereelle, mikä sopii minulle, koska se on kaikista Suomen kaupungeista ehdottomasti kivin. Ihmiset on kivoja, Tammelantorilta saa ”vitosella mustaa” ja mitä nyt kaikkea.

Huomaan myös, että vaikka en käsittääkseni puhu mitään murretta (ainakaan turkua), niin jo pari päivää Tampereella palauttaa puheeseen tietynlaisen soinnin. Siihen on kiva tarttua. Vaikka rillatessa, hehheh.

Blogin suhteen päätin olla vastedes hieman kevytmielisempi. Kirjoitan joka päivä monta tuntia, milloin mitäkin (töitä, kolumnia, blogia) mutta rehellisesti: kirjoitan 90% enemmän kuin julkaisen. Tekstejä on luonnoksina enemmän kuin postauksina, mikä on oikeastaan vähän hölmöä.

Samalla mietin, millaisia blogeja luen mieluiten: no, luen niitä, joissa kirjoittaja kertoo jotain oikeaa tarinaa, mielellään itsestään tai ajatuksistaan. Toki luen mielelläni myös ”tietopankkeja” – mutta niiden ongelma on taas siinä, että en jaksa jaettua ”tietoa”, kun en siihen kuitenkaan useimmiten usko. Internet-tietäjyys on vähän vaarallista.

Eilen yritin kuvata vähän tuotekuvia, mutta olen kyllä aika apina näiden kanssa. Ei sillä, tuotteet ovat hyviä ja haluan kertoa miten hyvä tuote esim. Vogelin Hair&Nail on, mutta sommitteluni on kyllä kohtalaisen mielenkiintoisia. ”Onhan sulla silmää”; moni sanoo, ja on mulla silmää, mutta myös huonoja ideoita.

Jono. Jono? Juna? Ja sitten nuo appelsiinit =) Ajattelin tuoda raikkautta leikkuulautaan, ja sen toinkin, mutta enpä nyt tiedä näistä. No, tuote on todella hyvä, jos vaan saatte käsiinne niin melkein uskallan luvata että näkyvän eron kynsien ja hiusten vahvuudessa huomaa nopeasti. Lisäksi samaan Power-sarjaan kuuluu tuo Omega-3, jota käytän nyt.
kuva-23
Tuotejunakuvaamisen lisäksi eilinen oli aika kiireinen päivä. Tein aamulla taas työt, jonka jälkeen edessä oli renkaanvaihto. En voi itsekään uskoa tätä elämää, mutta näin tässä kävi:

Auto hajosi viime viikolla, pitäen ihmeellistä ääntä. Vein sen sovittuun huoltoon jo kerran viime perjantaina tai joskus, mutta aamulla huollossa todettiin, että ”kuule – just myin sen osan”. Joten, jouduin odottamaan alkuviikkoon. Niinkuin Opelin osat olisivat suurikin keräilyharvinaisuus tai kauden trendituote. No, mutta sinne oli mennyt. Tilannetta häiritsi ehkä eniten se, että auto piti saada kuntoon niitä kuvauksia ja Helsinki-keikkaa varten.

Noooo, tämä tietysti peruuntui viime hetkellä (edellisenä iltana) ja taas kalenteri sai muuttaa muotoaan, niinkuin siellä ei muuta olisikaan kuin aikaa. Tiistaina sain auton valmiiksi. Keskiviikkona lähdin Helsinkiin, melkein, koska samasta Opelista puhkesi rengas ”huoltoaseman” pihaan.

ABC:n neljästä myyjästä (miehiä) kukaan ei osannut auttaa, vaan sain avun sijaan hinauspalvelun käyntikortin. Onneksi yksi huoltamon pihan ohikulkija näytti tehokkaalta ja olikin sitä, ja vaihtoi vararenkaan siinä paikassa.

Niinpä sain ajaa Helsinkiin 80 km/h vararenkaalla, vähän niinkuin kolmipyöräisellä (ei juma), tai mopoautolla, tai kasikympin lätkällä. Miten nyt ikinä.

Otti päähän, mutta ajattelin tietysti positiivisesti – eipähän ainakaan tule ylinopeussakkoa kun ajaa mummo saaressa -tyylillä.

Eilen piti vaihtaa vararengas pois, mutta omat renkaat olikin jo niin huonossa kunnossa, että oli pakko samalla ostaa kaksi uutta. Juuri kun olin saanut yhden renkaan irti, huomasin unohtaneeni pultit kotiin, joten jouduin vielä kerran virittämään vararenkaan takaisin ja palaamaan 25 km kotiin, jotta joskus saisin auton säädylliseen ajokuntoon. Siinähän se päivä sitten menikin.

Mutta ainakin osaan nyt vaihtaa renkaat itse, jos tarve tulee. En enää koskaan halua olla minkään huoltoaseman pihassa tunkki kädessä ihmettelemässä, miksi en pääse eteenpäin, kun vaihtoehtona olisi jo mennä. Minusta esim. tämä Vilan mainos liittyy enemmän renkaanvaihtoon kuin vaikkapa luksusvartaloon.

Joo, ihminen on sitä miltä näyttää, mutta ennen kaikkea sitä mitä osaa. Miksi elää elämää osaamatta vaihtaa yhtä hemmetin rengasta, kun samalla vaivalla olisi jo vaihtanut sen. Pieni-suuri asia, joka tulee mieleen vasta silloin, kun on jo siinä ongelmassa. Ihan sama, onko kyseessä pakkoruotsi vai renkaanvaihto, jotkut asiat kuuluu osata.
vila
Lisäksi kävin kahdesti salilla. Aamulla tekemässä vähän vipareita (kyllä, niitä käsipaino-vipunostoja) ja myöhemmin uudestaan heilautuksia (32 kg vipunostoja eteen, tavallaan). ”Tapailin” myös vähän muita tekniikoita saaden itseni tälle mallille.Hiki korvasi ystävää eilenkin. Äiti sen sanoi jo aikoja sitten, elämässä pitää hikoilla ja rakastaa, ja allekirjoitan sen joka päivä.
kuva-22
Söin salaattia, jonne laitoin paitsi tuotejunakuvauksen appelsiinit, myös muutaman marjan ja mantelin. Yllättävää kyllä, siitä tuli oikein hyvä kombo.
kuva-18
Vähän liiankin hyvä, koska tuollaisia tulee syötyä liikaa. Niinkuin nyt kaikkea, tietenkin, aina. Mutta ei se mitään, olen tottunut paitsi liikaa syömiseen, myös liian vähän syömiseen ja sopivasti syömiseen. Heh. Juuri nyt ei pitäisi lähteä tuohon ensimmäiseen, koska edelleen edessä on niitä kuvauksia, ja pitäisi pysytellä ”kuvauskunnossa”.Sen voin paljastaa, ettei se ihan helppoa ole. Helppoa on pudottaa ylimääräistä painoa (mitä enemmän sitä on, sen nopeammin ja sitä pienemmillä muutoksilla se lähtee), mutta kun pitäisi pudottaa sitä painoa, mikä ei enää lähdekään noin vaan, eikä ole varsinaisesti ns. ylimääräistä, tilanne on vähän toinen.

Joudun todennäköisesti olemaan myös äitienpäivän mädättäjä, eli kieltäytymään kohteliaasti kaikesta pöytään katetusta kivasta.

Ei se minulle ongelma ole, koska minulla ei ole sen ihmeemmin mielihaluja kuin tunteitakaan bagelseja kohtaan, mutta muille tuntuu joskus olevan. Se että ottaa pullaa tai kakkua, on helppo tapa miellyttää muita, mutta ei lopulta itseään.

Se että ei ota, on jotenkin ihmeellisen iso asia. Ja minun luonteellani syyllistyn jo siitä, että en ota, vaan ajattelen että pitäisikö nyt miellyttää kun ”ihan varta vasten laitettiin”, vaikka eihän se niin mene. 

”Ota nyt, kyllä sinä tämän kerran voit” ja muuta vastaavaa. Voisin kai, joo, mutta en sitten kuitenkaan. Se, että on kauniisti katetun kahvipöydän jokavuotinen niuho, on rasittava (ja omavalintainen) rooli.

Se joka on rento, on hyvä tyyppi. Kun Joni Jaakkola ottaa kaljan, kaikki taputtavat ja Facebook räjähtää ”tykkäämiseen”. Uuuuu, hei se on rento ihminen, tavallinen, kaljaa, uulalaa. Tiedättekö. Okei, tunnen Jonin joten terveisiä vaan, =) mutta en malta olla käyttämättä tätä esimerkkiä.

Mutta kun nyt kerran tälle tielle lähdin, en viitsi aiheuttaa itselleni enempää työtä ihan vain siksi, että voin miellyttää jotakuta ”ottamalla” siksi, että ”kun nyt kerran laitettiin”. Ja fakta nyt kuitenkin on se, että jos fitness-aiheinen lehti haluaa minut kansikuvaan, niin tarkoitus ei varmasti ole olla siinä 84-kiloisena. Tekeekö yksi tuulihattu 75-kiloisesta ihmisestä 84-kiloisen? No ei, mutta ei se tilannetta myöskään helpota.

Ja jostain syystä vuodesta toiseen lupaudun kuvauksiin heti joulun, vapun, juhannuksen ja pääsiäisen jälkeen. Juhlapöydän mädättäjän rooli on kyllä minulle tuttu.

Ei se minua harmita, etten ”saa” syödä tuulihattuja, antakaa mun syrjäytyä rauhassa. =)

Mainokset

4 Responses to “Hikinen iltapäivä.”

  1. Mari

    Se, että osaa vaihtaa autoon renkaan, on aika hyvä juttu (niinkuin varmasti huomasit, hah). Suosittelen syksyllä vaihtamaan auton renkaat itte, ihan käsipelillä. Ottaa vaikka mihin :). Eikä voi ainakaan muita syyttää, jos rengas irtoaa. Ei sillä että mulle olisi niin käynyt, mutta hyvällä mielikuvituksella varustettuna tulee kaikenlaista mieleen.

    Nämä oikeasta elämästä kertovat bloggaukset on parasta luettavaa. En minä utelias ole, mutta en niin tiedonhaluinenkaan että pelkkää faktaa jaksaisin lukea – ja etenkään sisäistää.

    Vastaus
  2. helly

    Ai että. Tää kirjoitus auttaa mua selviytymään viikonlopun haasteista nimeltä ”Kakkukestit” ja ”Kevätbrunssi” (oikeesti, fb-tapahtumat noilla nimillä). Äiti on toisella puolella Suomea, mutta rakkaat ystävät pitävät huolen siitä, että ”Ei kiitos” on viikonlopun sanapari. Ei kai ole väärin valehdella ystäville, että mullakin on urheilukuvaukset tulossa? Todelliset syyt, kuten ”ei tee mieli”, ”se ei tee hyvää keholleni” ja ”treeni kulkee paremmin, kun en ole täyttänyt itseäni sokerilla”, eivät näet kelpaa selitykseksi, vaan tuputtaminen koiranpentuilmeellä jatkuu. Jos pysyn lujana (noin 50% kerroista onnistun), näkyy tuputtajan kasvoilla harmistunut, jopa suuttunut ilme. Mutta johtuuko se siitä, etten pääse kehumaan kuinka hyvältä tuputtajan valmistamat leivonnaiset maistuvat (voinhan kehua niiden kaunista ulkonäköä!) vai siitä, että tuputtaja kadehtii ”lujuuttani”(öö, elämäntapojani)?

    Vastaus

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Basic HTML is allowed. Your email address will not be published.

Subscribe to this comment feed via RSS