Huvin ja urheilun vuoksi.

Ihminen, hauras järjestelmä.

Kuva on Saaran ottama, ehdin hetken downshiftata viime koulutuksen jälkeen.

Kuulen aina joskus että ”helppo sun on sanoa” – vähän joka asiaan liittyen. Helppo mun on sanoa, kun on ”toi kahvakuulajuttu” esimerkiksi.

No, voihan sen toki niinkin ajatella. Mutta helppo sanoa mitä?

Se, että ylipäätään on ”toi kahvakuulajuttu” on aivan oma tarinansa, mutta asioiden helppous sitten toinen.

Moni on sanonut, että elämäni vaikkapa blogin läpi näyttää helpolta, enkä osaa sitä vaikeana ajatellakaan. Täyteläisenä, kyllä. En vaan ole sen tyyppinen, että haluaisin kirjoitella ikäviä asioita, kyllä niitä on tarpeeksi varmasti kaikilla ja tulee muualtakin.

Voisin kirjoittaa eilisestä, joka oli hankala ja kallis päivä, mutta minulle ihan normipäivä. Hajottamis-korjaamis-päivä.

Kuten yhteen kevään FITin kolumniin kirjoitin, Downshiftaaminen on ansa – ja sitä se todella on. Koskaan en ole ollut niin kiireinen, kuin sen jälkeen, kun päätin vähän ”downshiftata”.

Yrittäjyydellä ja downshiftaamisella ei ole mitään tekemistä keskenään. Leppoistaminen?

Hullu sana ja vielä hullumpi idea. Koko ajan on jotain – ja samaan aikaan ei mitään. En osaa sanoa, kumpi stressaa enemmän.

Stressaan – ja en sitten kuitenkaan. Murehtimisen sijaan yleensä puhallan ulos ja alan toimia.

Lisa Sounio bloggasi joskus Yrittäjä savessa, josta mieleen jäi yksi lause: ”Yrittäjää ei neuvo kukaan jos ei osaa kysyä. Ja yleensä ei ehdi.”

Veemäistä mielenkiintoista on juuri tuo, josta Sounio kirjoitti. Kukaan ei neuvo, ellei itse kysy. Mutta jos ei tiedä mitä kysyä tai pyytää – tai että jotain ylipäätään pitäisi kysyä tai tietää – siinäpä ollaan. Reitti kulkee kantapään kautta, ja se on aina vähän pidempi, työläämpi ja kalliimpi.

Kaikki on tavallaan liikaa itsestä kiinni; ja ihminen on niin hauras järjestelmä (termistä kiitos Marialle).

Myös kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin käsite on mahdoton. Hyvinvointi ei mitenkään ole vain ihmisessä, vaan se on koko elämässä, joka taas on .. no, hyvin arvaamaton. Elämäntilanne, jossa kaikki palikat olisivat kokonaisvaltaisesti kohdillaan, on aina ohimenevä.

Juuri kun on saanut itsensä hoikaksi, auto hajoaa isosti. Lapset sairastuvat. Ihmissuhteet kaatuvat. Joku pettää. Talous kaatuu niskaan. Astuu paljain varpain Legon päälle. Kyllä te tiedätte.

Ulkopuoliselle saattaa näyttää siltä että asiat vaikkapa täällä vaan jotenkin ”tapahtuvat”, ja niinhän ne toki tapahtuvatkin, mutta onhan tässä joskus myös aika paljon hommaa.

Yhden hauskan oloisen kuvauspäivän saldo saattaa pamahtaa blogiin täysmeikattujen kuvien muodossa ja joskus valmiit tulevat jonnekin muualle, mutta jo sellaisen taustalla on aika paljon työtä (josta ei siis makseta).

Voi kuulostaa kivaltakin, mutta ei se aina sitä ole.

Oikean työn ohella on hoidettava kuvausjärjestelyt, -suunnitelmat, paikat, tavaroiden roudaukset, kuulien kantamiset, sähköpostit, puhelut, sovittamiset, ihmisten aikataulujen yhteyttäminen, myöhästymiset, odottelu .. kaikkea sellaista mitä en itse oikeasti kovin hyvin edes osaa, mutta tässä ”downshiftatessa” on tullut oppineeksi monenlaista.

Tällä hetkellä tarkahko ruokavalio on ollut elämää helpottava tekijä. Kun päivissä ei varsinaisesti ole mitään muuta runkoa, ainakin sen myötä on jotain säännöllistä (tai edes sinne päin).

Yrittäjät ja kaikki yleensä tekevät ”kaikkea”, eli ei tässä toki mitään ihmeellistä ole. Ajattelen, että uuden opettelu on hienoa. Vaikka itse oppimisen hetkellä on useimmiten kamalaa, niin ainakin jälkeenpäin. Ongelma muuttuu ratkaisuksi sitten seuraavalla kerralla.

Haastavuus minulla syntyy ehkä surkeasta ajanhallinnasta, ja siitä etten aina tiedä mikä päivä tai vuodenaika on menossa.

Nyt elän henkisesti vielä viime kesässä, enkä tiedä minne vuosi taas solahti. En pysty mittaamaan sitä millään, en edes maastavedolla, koska olen korkeintaan samassa kuin viime vuonna (140 kg tuskin menee nyt).

Eilinen on loistava esimerkki peruspäivästä. Haaveilin treenistä, mutta se jäi valitettavasti muiden asioiden alle. Peruspäivä, jonka lomassa on kahdeksan tuntia työtä ja kahdeksan tuntia työnkaltaista säätöä.

Happea – ei juurikaan. Olen kaiken lisäksi tyypillinen yölampun polttaja, eli kun menen nukkumaan, alan suunnitella kaikkea tulevaa. Monesti kynän ja paperin kanssa. Tapa, josta yritän nyt päästä eroon.

Töitä teen usein aamu- päivä- ja iltavuorossakin (16 h on helposti normi). Yrittäjä-freelancer-copywriter-kampanjasuunnittelija-valmentaja-bloggaja-autokuski-just-name-it -roolissa pystyn onneksi päättämään edes treeniaikani itse, ja paras aika sille on 8.00-14.00.

Paljon sitä ei ole, ja siksi pidän mahdollisimman tehokkaasta, raskaasta tai intensiivisestä harjoittelusta. Tehokkuus tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että saa enemmän aikaan vähemmässä ajassa.

Pitkät, leppoisat kävelylenkit kuuluvat minulla ehkä jonnekin vuoteen 2050. Sauvoilla tai ilman, sitä en ole vielä suunnitellut. Ehkä painoliiveillä?

Olin varannut eilisen tv-ohjelman kuvauksiin Helsingissä (ja järjestellyt sitä), mutta se peruuntui. Onni onnettomuudessa, koska autoni oli yllättäen päivän huollossa. Niinpä siitä tuli fillaripäivä.
kuva-15
Herään nykyään aina kuudelta, ja niin eilenkin heräsin 06 viimeistelemään FITin seuraavaa kolumnia. Tein kolme tuntia töitä aamulla (kirjoitin), tytär lähti kouluun, jatkoin töitä, päivitin blogin, heitin fillarin Opelin perään ja ajoin autohuoltoon.

Pyöräilin sieltä 10 kilsaa keskustaan mainostoimistoon (Hungry, siellä olen viimeksi ollut itse töissä) valmistelemaan kevään ja kesän omia materiaaleja ja tekemään muita hommia.
hungry
Suunnittelin kahta kampanjaa, vastasin sähköposteihin, sain lyötyä lukkoon muutaman koulutuspäivän alkukesään ja päivitin nämä luonnollisesti Facebook-ryhmään heti tiedoksi.

Jatkoin kirjoitustöitä, soitin pari puhelua (mm. yhteen viime viikolla naarmuttamaani autoon liittyen). Tässä vaiheessa kello oli 15.30. Poljin siitä takaisin autohuoltoon ja sain Astrani takaisin.

Ajoin melkein kotipihaan, kunnes tajusin unohtaneeni fillarin huoltoliikkeen pihaan. Palasin takaisin. Penkit alas, pyörä takaluukkuun ja uusi kierros.

Erehdyin tielle, jossa oli kaikki Bruce Springsteenin konserttia odottavat. Kuulin samaan aikaan radiosta, että juuri siinä ei kannattaisi olla juuri nyt.

Väkevä U-käännös ja pitkää reittiä pois. Tässä vaiheessa kello taisi olla jo 17.00. Edelleen suunnitelmana oli mennä salille, mutta ajattelin pestä auton ensin.

Ajattelin, kunnes jo unohdin sen. Unohdan lähes kaiken, mitä ei lue työlistassa tai kuulakärkikynällä kädessä. Unohdan syödä, unohdan helposti myös nukkua. Olen asunut tässä asunnossa kohta kaksi vuotta, eikä katossa ole vielä yhtäkään lamppua.

Sen jälkeen piti palauttaa lauantain kuvausvaatteet (jäi tekemättä), käydä postissa (ehdin 19.57!) ja vielä poiketa kaupassa hakemassa sitruunaa ja mitä nyt ihminen elääkseen tarvitsee.
sitruunat
Edessä olisi ollut vielä ilta- tai yövuoro suunnittelu- ja kirjoitustöiden osalta, mutta melkein skippasin sen ja jätin työt aamuun. En voi tehdä supermyöhäisiä vuoroja, koska herään joka tapauksessa kuudelta, riippumatta siitä menenkö nukkumaan klo 22 vai 02.00.

Ja silti ainoa mikä harmitti, oli se että treeni jäi tekemättä. Ei siksi, että olisin huolestuttava addikti, vaan koska pidän siitä niin paljon ja treeni on yksi helpommista tavoista ”olla läsnä” ja pysyä kunnossa paitsi fyysisesti, myös henkisesti. Se pitää luut, jänteet ja pään kasassa.

Olisi niin kivaa olla ollut hetki ihan vaikka näin:
82
Niin, ja sitten on tietysti vielä koti, uskonto ja isänmaa, eli ihmissuhteet ja muu ”elämä”. Se, joka ei tule sähköpostiin, blogiin eikä edes Facebookiin.

Kaikkea on, ja jos ei ole, kehitän sitä. Murehtiminen on viimeinen asia johon haluan käyttää energiaa – silloinkin, kun auto hajoaa, puhelin hajoaa, ihmissuhteet hajoaa, kaikki hajoaa.

En pidä ongelmista, pidän ratkaisuista. Elämä on hajoamista, hajottamista, korjaamista, rakentamista. Uudestaan ja uudestaan, niin se vaan on.

Voisin siteerata Samuli Putroa ja todeta että elämä on juhla. Mutta sitä mukaa kun opin lisää, sitä paremmin ymmärrän että elämä on laina (Erin).

Kuulostakoon väsyneeltä, mutta pienten hetkien varastoiminen on tärkeää, koska niistä kaikki lopulta oikeasti koostuu. Elämä rullaa, valuu lopulta hiekkana ohi tekipä niin tai näin. Onneksi yksityiskohdat muuttuvat muistoiksi.

On isoa linjaa, aina kiirettä, arkea ja elämää, mutta kaiken taika on joissain .. se on ohimenevissä minuuteissa. Omassa asenteessa.

Siinä, että on joku runko (esim. levytanko), johon nojata. Ehkä siinä, että kaiken keskellä muistaa nähdä myös ne minuutit, ne jotka eivät koskaan palaa.

Jos käsillä on hyvä minuutti (tai levytanko), tartu siihen. Vaikka happinaamarin takaa.
happi

Mainokset

7 Responses to “Ihminen, hauras järjestelmä.”

  1. Marko Suomi

    Todella hyvä kirjoitus! Kummallista että joku voisi ajatella, että blogin läpi näkyy elämä kokonaan, sehän on aina valikoituja ja suodatettuja juttuja.

    Noista minuuteista ja hetkistä tulee mieleen hieno Rollinsin biisi:

    ”no such thing as spare time, no such thing as free time
    no such thing as down time
    all you got is life time… go!”

    Vastaus
  2. Valon tyttö

    Loistava kirjoitus!! Kiitos tämän päivän eväistä, näillä jaksaa pitkään

    Vastaus
  3. Virpi

    On kyllä mahtava kirjoitus! Mitä enemmän olen lukenut sinun kirjoituksia, sitä enemmän niistä pidän. Vielä, kun Maanantaisoturin saisi luettua loppuun ja osaisi tosiaan nauttia niistä ohikiitävistä, tärkeistä minuuteista :)

    Vastaus
  4. Pirjo Kuukasjärvi

    Hyvin kirjoitettu :) pitäisi aina olla JO jotain, etkö vieläkään ole tuota ja tuota saanut tehtyä eli muutostasikin on aikaa :) on mukava lukea, että joku muukin harmittelee sitä, että treeni jäi väliin :) se juuri noin kuin kirjoitit :)

    Vastaus
  5. ponkala jarno

    Joo nainen herää samaan aikaan kuin minä jos töistä vapaata tai jos työ päivä niin kello 4 et kerkiää syödä ja viedä pojat hoitoon jos ovat mun luona. Siitä työ maalle urakka hommiin ja toivoa et olo suhteet kunnossa ettei sen takia kusaha ja himassa poikien kans joskus ennen 6 ja laturi eli kahvi kookosrasva huiviin reenit ja ruoka ja nukkuun. Eli tunnen kyllä Kukan tunteen jos ei kerkiä reenata kun se on mullekkin henki reikä ollut jo 24 vuotta ( alotin 10 v kun isä osti rossi pyörän ikää nyt 34) ja tosiaan tässä välissä pitäs vielä kehittyä ja olla poikien kans heh no 2 kovaa reeniä on parempi kuin ei mitn, muistakaa kansa tämä

    Vastaus

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Basic HTML is allowed. Your email address will not be published.

Subscribe to this comment feed via RSS