Huvin ja urheilun vuoksi.

Kahvakuulaurheilu 2/5: oppiminen ja yksilöllisyys

Kahvakuulaurheilu 1/5: Joukkue ja valmentaminen. 

Kirjoitin vuosi sitten Miten alkuun kilpatreenissä. Lähetin juuri menemään 10 treeniohjelmaa, joissa monissa on sama tavoite, mutta jokaisen matka omanlaisensa.

Kahvakuulaurheilu on kiinnostavaa siksikin, että lajilla ei ole pitkää historiaa Suomessa. Se tuore historia mitä on, on nostajien itse tekemää. Ei ole vielä vuosikymmenten valmennuskokemusta eikä luotettavia tietopankkeja, joista asioita tarkistaa. Ei oikein ketään, keneltä kysyä ’faktaa’.

Nostamista kannattaa aina opetella nostajilta. Koulutuksia voi käydä ja kaikkea opiskella, mutta käytäntö on aina toinen, koska teoriaa ja oppia pitää soveltaa ihmiseen, ei välineeseen.

Venäläiset, ukrainalaiset ym. tietävät, tottakai, mutta siinäkin on haasteensa. Erilaiset treeniohjelmat ja -menetelmät on pitkälti tehty sillä oletuksella, että tekniikka on ainakin kohtuullinen. Aloittelijalla se on olematon. Toki Suomessa on nyt jo erinomaista tekniikkaa ja paljon tietoa, mutta se on vienyt vuosia. Paljon treeniä, kisoja ja matkustamista. Time under the bells.  

Muistan tämän Ventspilsistä. Fuglev opettaa Arille ja Pekalle työntöä:

Omissa opeissani olen aina ollut Amerikkaan päin kallellani, johtuen siitä että Marko ohjasi minut Lorraine Pattenille, joka ohjasi minut Catherine Imesille, jonka tapasin Hampurissa kisoissa 2008.

Myös amerikkalaiset ovat aloittaneet nollasta, ilman kulttuuria tai historiaa tai armeijaa, jossa kahvakuulalla on tehty ’aina’. Valery Fedorenkolla oli tieto ja taito – ja perustamansa WKC on tehnyt hienon työn. On aivan eri asia jalkauttaa laji tyhjään ja valmentaa sellaisia jotka eivät osaa mitään, kuin heitä joilla on jo valmiiksi hyvät tekniikat ja pohja.

Nyt puhun nimenomaan nostamisesta ja urheilulajista. Kahvakuulan itsensä kanssa kun toteutuu myös ns. sitruunailmiö. Tiedättekö, Kolumbus vie sitruunan Amerikkaan ja amerikkalaiset tekee siitä Spritea.

Käytän itse ohjelmoinnissa WKC:n Fedorenko-metodeja. Kuntoiluun ja eri lajien oheisharjoitteluun Fitness Protocol on fantastinen (tämä kuuluu Fitness Trainer -ohjaajakoulutukseen). Lajiharjoittelussa ja sen ohjelmoinnissa käytän myös Fedorenkon pohjaa, joskin aika paljon soveltaen.

Menetelmä huomioi nimenomaan sen, että nostaja saattaa olla täysin aloittelija. Tämä on yksi asia, joka tekee treenimetodista erittäin hyvän.

Myös omassa joukkueessani on naisia, jotka ovat lähteneet täysin nollasta. Siitä, että harjoitellaan rinnalleveto ja vauhtipunnerrus ja pikkuhiljaa edetään lajiliikkeisiin. Liikkeet on hyviä kenelle tahansa. Yksi nostamisen ja tekniikan idea on siinä, että kehitytään ja voidaan lisätä kuormitusta. Kehitys ei tule liikkeiden lisäämisellä ja ’vaikeuttamisella’ – vaan juuri päinvastoin.

Kun itse tulin lajin pariin ja aloin treenata ohjelmoidusti, paino putosi kymmenen kiloa, kehonkoostumus kääntyi ympäri ja vahvistuin. Tottakai saman saa aikaan monella muullakin tavalla, mutta minä pidän tästä.

Enkä puhu lihaksista tai kropan muokkaamisesta, vaan ominaisuuksista: kunnosta ja voimasta – sanoisin että myös sitkeydestä. Muutos vaatii toki sen, että ruokavalio tarkistetaan ja että treenin kuormitus on tarpeeksi kova. Olin itse tehnyt kuulatreeniä jo pari vuotta ennen kuin aloitin lajiharjoittelun, joten pääsin aika nopeasti käsiksi raskaampiin painoihin.

Tämä ei ole kehonmuokkauslaji, vaan sitkeyslaji.

Yksilöllisyys

Kahvakuulaurheilun ohjelmointi on pitkälti matematiikkaa, mutta silti luovuutta tarvitaan. ”24 kg on aina 24 kg” kuten Marko sanoo, mutta koska kahvassa roikkuu ihminen, tilanne elää.

Play by the ear on valmennuksessa enemmän sääntö kuin poikkeus, koska kunnon ja tavoitteiden lisäksi on huomioitava myös elämäntilanne, ajankäyttö, persoona ja paljon muuta. Pitää osata nähdä, mitä teknisiä yksityiskohtia valmennettava on valmis omaksumaan milläkin hetkellä. Kaikkea on turha yrittää korjata heti.

Henkinen puoli ja sinnikkyys alkavat tulla vastaan siinä vaiheessa, kun treenit lakkaavat olemasta mukavia (alussa kehityksen pitäisi olla itsestäänselvää). Tämä on yleensä myös se vaihe, jolloin joko toteaa että “tää laji on tyhmä” – tai jatkaa. Minulle tuo vaihe tuli siinä kohtaa, kun ensimmäisen kerran luulin olevani hyvä. Vähänpä tiesin siitä, miten hyvät harjoittelevat.

Myös naisten ja miesten valmentaminen on erilaista. Ei vain siksi, että miehet tekevät työnnön kahdella kuulalla ja naiset yhdellä, vaan koska sukupuolet kommunikoivat eri tavalla. Yksilöllisyys on ehdotonta, koska temperamenttia myöten jokainen on omanlaisensa.

Voi laittaa samantapaisen haastavan treenin kahdelle ihmiselle, jotka ottavat sen vastaan täysin eri tavalla: yksi innostuu ja saa virtaa siitä, että voi taistella ja ylittää itsensä – kun taas toiseen iskee paineet ja stressi. Jollekin jopa rimakauhu.

Meilläkin on joukkueessa aika monenlaisia naisia: yksi sahaa jäisiä hirviä ja sukeltaa jään alla, kun taas toinen voi olla aikamoinen diiva. Ei se väärin ole.

Ideaalitilanteessa kehitys on suora viiva ylöspäin. Todellisuudessa se menee niin melkeinpä vain paperilla. Jokaisen reitti on omanlaisensa.

 

Mainokset

2 Responses to “Kahvakuulaurheilu 2/5: oppiminen ja yksilöllisyys”

  1. jake heke

    So trueeeeee…! Erittäin hyvä artikkeli ! Huipputuloksia on saavutettu monilla niin erillaisilla ohjelmilla. Mutta aloittelijoille pitää olla erillaiset ohjelmat kuin huipuille !
    Muistan hyvin vielä tuon Fuglyevin opetus tilanteen. Kukaan ei ole demonstroinut triple extensiota noin hyvin!!! Miehellä on ”pyhä” innostus päällä ja se todella tarttuu !!

    Vastaus
  2. kirsi

    Mukavuusalue on ihmiselle ehkä mörkö, jonka jättäminen saattaa olla suurikin este kehittymiselle. Ja monesti siinä vaiheessa tosiaan vaihdetaan lajista tai jumpasta toiseen. On mielestäni todellisen sinnikkyyden mittari laittaa uutta vaihdetta silmään kun muut tuntuvat tekevän hyviä tuloksia tuosta vaan mutta itse ei koe kehittyvänsä ollenkaan.

    Helpompi on sanoa, ettei saa tästä lajista enää mitään – ja luovuttaa?
    Jos siis puhutaan muista tasoista kuin vaikkapa olympiamitalit, joka ainakin yleisesti ajatellen voisi olla riittävä taso lopettaa kun on jo ”saanut kaiken”.

    Ehkä mukavuusalue ja pelko kulkevat käsi kädessä. Monia esteitä tulee elämässä vastaan ja niiden haastaminen myös urheilussa ja liikunnassa on rankkaa.

    Onko aina uudelleen mukavuusalueelle matkustaminen kuin jatkuvat rakastumisen tunteet? Huumassa koetaan olevansa elossa eikä huomaakaan kuinka vain pettää itseään.

    Vastaus

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Basic HTML is allowed. Your email address will not be published.

Subscribe to this comment feed via RSS