Huvin ja urheilun vuoksi.

Hki-NY 040310

Tässä kirjoittamiani muistiinpanoja menolennolta 4.3. Ei sen syvempiä syitä tahi seurauksia, mutta ensimmäinen kappale kertonee jo, miten “hyvin” koko reissu oikeastaan alkoi. En päässyt kovin pitkälle ilman ongelmia! Kyseessä siis vanhentunut teksti, mutta eikun eetteriin, se kun oli tarkoituskin. Loppu matkasta onkin jo sitten tiedossa. :P

Alkushokki

On olemassa yksi hetki, jolloin oman lapsen hymyn näkeminen ei lämmitä. Se on silloin, kun herää aamulla kuudelta, pakkaa kassiin loput tavarat, haisevat dollarit ja meikit. Rientää ja ehtii bussiin, ja kun sen kuljettua hyvän matkaa Turusta Helsinki-Vantaan lentokentälle huomaa ottaneensa Amerikan matkalle mukaan tyttärensä passin omansa sijaan.

Ei naurattanut. Kylmä-kuuma-aalto läiskähti takaraivosta varpaisiin, sata syvää ryppyä uurtui ikiajoiksi otsaan, vain epäuskoinen tavaaminen että lukeeko tossa TODELLA mun tyttären nimi eikä mun, että voi nyt vittu ja ei saa olla näin.

Kuvan sievä tyttö hymyili, tietenkin, äiti bussissa sohjon keskellä ei. Paniikkipuhelu kotipuoleen jonnekin, luojalle kiitos ja ystävälle syvä niiaus. Sain passin autolla sinne missä olin ja vielä kyydin perille lentokentälle. Halaus, kiitos, hei.

Vesisade hääpäivänä, mitä vaan, mutta paljon tuon kovemmalla pikku shokilla ei voi matka alkaa. Pitää varoa mitä ajattelee, koska olen joskus vitsaillut tuolla. Että “kylläpä olisi hassua jos lapsen passin pakkaisi mutta ei omaansa”. Samalla tavalla vitsailin kuulan pudottamisella ennen SM-kisoja. “Hehheh, ainoa mitä voisi mennä pieleen olisi jos pudottaisin kuulan, mutta enhän mä nyt sellaista tee.”

Niin. En tietenkään. (Toim. huom: samalla tavalla vitsailin ennen lauantaita että ennen kisaa pitää sanoa “Break your arm!”)

Pääsin koneeseen ja olin muistanut bussin ruumastakin ottaa matkatavarat vaikka melkein unohtuivat matkan keskeydyttyä hiukka yllättäen. Teki mieli teipata rahat, luottokortit ja passi itseen kiinni, etten nyt ainakaan enää jättäisi niitä minnekään. Luovuin ajatuksesta. En siksi, etteikö mukana olisi teippiä, vaan koska en tiedä miten kovassa huudossa vahvasti vartalonsa teipanneet ihmiset kansainvälisillä lentokentillä ovat.

Lentoaika 8,5 tuntia

Syvänä fiilis-ihmisenä olin taas aistit herkkinä loppumatkasta. Oksennuspussi toimitti muistikirjan virkaa, kunnes kaivoin läppärin. Olen istunut tuolla samaisella Nykin lennolla useamman kerran, eikä matka tunnu varsinaisen pitkältä. Heti kun kone on ilmassa, alkaa tuoksua perunamuusi ja paloiteltu liha ja kaiuttimista luvataan ruoka tulevaksi. Vaikka tarjottimen saapuminen takimmaiseen penkkiin kestää yli tunnin, ajatus foliokannen avaamisesta tuo turvaa.

Nälällä ei ole mitään tekemistä lentokoneruoan kanssa. Se kuuluu aina syödä. Ja aina hitaammin kuin muut: mitä hitaammin minä syön ruokani, sitä nopeammin lento menee ja sitä kateellisemmaksi muut tulevat. “Tolla on vielä!” ne ajattelevat ja katsovat, mitä kaikkea minulla purkeissa vielä on.

Kahvin kanssa taktikoin. Kuppi on tuskaisen pieni, pienempi kuin ikäihmisten kahvikutsuilla. Tiedätte kyllä. Niissä vajaan desin Arabioissa, joiden pohjassa lukee kukkien ja marjojen nimiä. Jumalauta. Ne pitäisi kieltää.

Niinpä tilaan kevytkolaa, juon sen tölkistä ja säästän saamani mukin. Tadaa! Kun kahvikannu kiertää, pyydän kahvia sekä kahvikuppiin että kolakuppiin ja otan kaksi maitoa. Yhteensä = kaksi kahvia = yksi kahvi.

Kykenen halutessani olemaan järjestelmällinen ja ovela. Yleensä siihen liittyy juoman loppuminen. Joku muu ehkä pyytäisi rehellisesti kaksi kahvikuppia, mutta minä en. En halua kadottaa sitä velmua onnistumisen tunnetta, mitä taktikointi saa aikaan.

Pieni onnenhetki on myös se, kun ruisleipäkori lähtee kiertueelle. Aina näin ei ole. Usein tarjolla on vain vehnäsämpylä jonka yleensä syön senkin, tällä kertaa en. Ruisleipiä pyysin saada kaksi, eli yhteensä neljä puolikasta. Kolme säästin laukkuun. Tarvitsen hiilareita huomenna ja ruis on ihmiselle hyväksi. Söin kylläkin jo matkalla kaikki säästämäni ruisleivät – levittelin meijerivoita muovilusikalla niin paljon kun sitä napista irtosi. Sanovat, että leipä maistuu retkellä parhaimmalta, mutta enpä nyt oikein tiedä.

Punaviinistä kieltäydyin, ohhoh, mutta en viitsinyt ottaa ylimääräisiä riskejä. Sen verran hyvin itseni ja JFK:n tunnen, että tiedän sahaavani siellä junalla ympyrää ja etsiväni oikeaa terminaalia ihan saatanan kauan joka tapauksessa. Helpompaa se on, kun ei ole kännissä.

Työpäivän pituisissa lennoissa on kyllä puolensa. Ei kestä liian kauan, mutta kuitenkin sen aikaa että saa puuhastella ja ehtii kotiutumaan. Lennolla ollaan kuin sairaalassa. Lämpimien huopien alla, hiljaa, avuttomina ja yksin, erikoissukat jalassa. Hamepukeisten naisten armoilla, mutta useimmiten miehen johdettavana. Voi kapteenisetä tohtori, lennä nyt hyvin!

Hellyystakuu

Edessäni istuvat ensikertalaismatkaajat kysyivät lentoemännältä neuvoja lennon viimeistä kuutta tuntia varten. “Juokaa paljon vettä, punaviiniä kohtuudella”, viehättävä lentodaami vastasi ja neuvoi mistä vettä saa ja mehuakin olisi. Ja iski silmää päälle! Kuuntelin ja mietin, mitä voisin itse kysyä jotta saisin vähän hellyyttä ja huomiota. Sillä kuten sairaalassakin, myös lentokoneissa on voimassa hellyystakuu. Olet vaan tarpeeksi surkea ja yksinkertainen, niin joku kyllä tulee ja välittää.

Minulla taitaa olla avuttomuuskorttiin tällä kertaa vähän liian leveä selkä.

Ja kuten sairaaloissa, myös lennoilla paljastuvat ihmisten luonteet. Valittajat ja ne, jotka ovat kiitollisia siitä mitä on. Minä en valita ääneen, murjotan vaan ja sihisen ämmämäisesti että on se nyt perkele kun entiset jälkiruokakakut on kutistuneet kahteen pussitettuun kaurakeksiin, vaikka kumpaakaan en tässä tilanteessa olisi syönyt, ja vaikka kaurakeksitkin sain kätevästi mukaan kaiken varalta. En ole kiipeämässä vuorelle, mutta ajatus siitä että laukussa on hiilihydraatteja ja proteiinia ja reisissä rasvaa, auttaa useimmiten äkillisen hädän yli.

Ja okei, kenties olisin kiitollisempi jos saisin istua ykkösluokassa skumppalasi kädessä ja roikottaa jalkojani metrin verran joka suuntaan sen sijaan, että taistelen hartioiden ilmatilasta huopiin kääriytyneiden virolaisten kanssa. Mutta mitä erikoiskohtelua sitä nyt voisi odottaa, jos pihistelee joka sentissä ja näpistää eväätkin lentokoneesta sen sijaan, että menisi vaan aamulla kauppaan.

Näihin kuviin ja huomista odotellen, huomattavasti rentoutuneempana kuin jokunen tunti sitten. Lentoni tuntui nopeammalta, kuin koskaan aikaisemmin. Vielä matkalla, liikaa kiroillen. Anteeksi. Yritän koko ajan vähentää!

PS. Jos joku tietää, miksi dollareita kuuluu rypistellä ja rutata taskuun ja levitellä ympäriinsä, kertokaa. En käsittele euroja rumasti, ovathan arvokkaita ja työn takana, mutta dollarit saavat sekoamaan. Ja toinen kysymys: onko maailmassa mitään toista maata, jossa lippalakki on AINA muodissa? Kolmas: mistä se kaikki peruna, vehnä, rasva ja sokeri tulee?

(PS. Kumma juttu, että ajattelin sairaalaa tänne tullessani ..)

High five sille,

Kukka

Mainokset

2 Responses to “Hki-NY 040310”

  1. jake heke

    Jenkit ovat siinä mielessä hönöjä ,että syövätkin ne hemmetin lippikset PÄÄSSA !!
    Nykyisin lentoemännät ilmoittavatkin koneen ruuasta että: Meillä on hyviä että huonoja uutisia!
    Huonoa on se että ruoka on täyttä paskaa!
    Hyvää on se että sitä ei ole riittävästi!

    Vastaus
  2. Rouva

    LOL lentämisessä ja sairaaloissa on kyllä jotain samaa. Mä itken molemmissa. Olen ihan yhtä huono potilas kuin lentomatkustaja, pelkään molempia yhtäpaljon… ;D

    Vastaus

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Basic HTML is allowed. Your email address will not be published.

Subscribe to this comment feed via RSS